Olen heinolalainen FM kulttuurintutkija ja kuvataiteilija. Olen opiskellut taidelähtöisiä menetelmiä Diakonia-ammattikorkeakoulussa 2011. Toimin Heinolan museoiden muistelutyönohjaajana 2016-2023, jolloin pidin muistelupiiriä ja muistelutyöpajoja yksittäisten asiakkaiden kanssa, jotka halusivat tallentaa muistonsa museon kokoelmiin. Huomasin, että kokemukset, elämykset ja yhteisöllisyys antavat elämälle enemmän sisältöä kuin tavarat ja omistaminen.
Olen ollut työskentelyssäni kiinnostunut muistelutyön asiantuntijan Leonie Hohenthal-Antinin ajatuksista. Hänen mukaansa mitä enemmän ihminen jäsentää, työstää ja siten tiedostaa omia vahvuuksiaan, sitä enemmän hän pystyy hyödyntämään omia voimavarojaan. Muistoilla on tärkeä osuus tällaisessa kokemus-, ajattelu- ja tunnetyössä. Hän määrittelee henkisen esteettömyyden tunteeksi sen, että ihmisen on lupa ilmaista itseään itselleen parhaaksi katsomallaan tavalla, myötäillen omia kykyjään ja taipumuksiaan. Se on tunne siitä, että ihminen on vapaa ja oikeutettu ottamaan itsessään olevat luovat voimavarat käyttöön. Hohenthal-Antin puhuu henkisestä toimintakyvystä, joka sisältää nimenomaan luovuuden mahdollisuuden. Muistelutyö vahvistaa itsetuntoa, auttaa jäsentämään omaa elämää ja sitä kautta lisäämään omia voimavaroja. Se antaa rohkeutta tarkastella omaa elämää. Muisteleminen on hyvin inhimillistä toimintaa, jonka avulla verrataan ja suhteutetaan omia kokemuksia aiemmin koettuun. Yksittäisen ihmisen tarinassa on aina jotakin ajatonta, jonka jokainen voi tunnistaa omakseen. Ihminen luo muistoistaan oman elämänsä tarinan, joka on kertomus siitä, miten ja miksi minusta on tullut se, mikä tällä hetkellä olen. Olennaista ei ole, ovatko muistot tosia vai ei. Olennaista on se, mitä muisteleminen toimintana merkitsee, miten muistelemisen avulla voi rakentaa identiteettiä tai elämästään ymmärrettävää kokonaisuutta. Kerrottu tarina on Hohenthal-Antinin mukaan aina eräänlainen löytöretki elettyyn elämään. Hänen mukaansa muistelutyö kiteytyy neljään kivijalkaan: siinä korostuvat luovat työskentelytavat, elämyksellisyys, toiminnallisuus ja yhteisöllisyys. (Hohenthal-Antin 2009: 15-32.)
Olen vetänyt neljä kulttuurihanketta, joissa olen tallentanut muistitietoa. Kudottu elämä -hankkeessa 2019-2021 heinolalaiset naiset, joilla oli karjalainen tausta tai yhtymäkohtia karjalaisuuteen, kutoivat tarinallisia räsymattoja ja kertoivat käsitöihin liittyviä muistojaan. Hanke toteutettiin Heinolan museoiden kanssa. Heinolan Kalevalalaisten Naisten kanssa toteutin 2024 Minun pukuni -hankkeen, jossa tallensin heidän kansallis- ja muinaispukuihin liittyviä muistojaan, ja 2025 Minun koruni -hankkeen, jossa tutkin heidän Kalevala-koruihinsa liittyviä tarinoitaan. 2022-2025 tein Heinolan kuvataiteilijoiden kanssa Eletty taide -hankkeen, jossa haastattelin yhdistyksen toimijoita heidän taidepolustaan ja joka oli samalla yhdistyksen 50-vuotishanke.
Muistitietotutkimus onkin Outi Fingerroosin ja Ulla-Maija Peltosen mukaan Suomessa akateemisessa maailmassa vakiinnuttanut asemansa merkittävänä tapana tuottaa pätevää tietoa menneisyydestä. Muistitietotutkimus on syntynyt pitkälti tarpeesta laajentaa erilaisia menneisyyden tulkintoja tai vallitsevia totuuksia. Tutkimuksen kiinnostuksen kohteena ovat olleet erityisesti erilaiset pienet ilmiöt, kuten arki, marginaalit, unohdetut ja sellaiset yhteisöt, joiden elämästä ei ole välttämättä säilynyt kirjallisia dokumentteja. Kansainvälisessä tutkimuksessa käsitteellä suullinen historia (engl. oral history) tarkoitetaan yleensä erilaisia haastattelumenetelmin tuotettuja aineistoja. (Fingerroos & Peltonen 2006: 17-24.)
Muistitietoa voidaan käyttää Fingerroosin ja Peltosen mukaan tutkimuksessa lähteenä, kohteena, tutkimusaineiston muodostamisen metodina tai yhtenä tutkimuksen sivujuonteena. Käytin hankkeiden muistelutyöpajoissa muistitietoa lähteenä, jolloin tarkoituksena oli tuoda esille muistelijoiden omat näkemykset heidän käsitöihinsä, pukuihinsa, koruihinsa ja taiteeseensa liittyvästä menneisyydestään. Muistitieto on vaativaa, koska se on luonteeltaan erityistä tietoa. Se kertoo vähemmän menneisyyden tosista tapahtumista kuin siitä, mikä näiden tapahtumien merkitys oli tai on muistelijalle muisteluhetkellä. Työpajoissani olenkin ollut kiinnostunut pikemminkin menneisyyden tapahtumille annetuista merkityksistä. Itse käsitän muistelutyöpajoissani syntyneen tiedon muistelutilanteessa tuotettuna rakennelmana, haastattelutilanteen vuorovaikutuksen ja tekstien tulkinnan tuloksena. (Fingerroos & Peltonen 2006: 17-24.)
Hankkeiden muistelutyöpajoissa sovelsin myös semiootikko Hannele Koivusen ja filosofi Michael Polanyin ajatuksia hiljaisesta tiedosta. Michael Polanyi (1891–1976) oli unkarilainen sosiaalitieteiden professori. Hän halusi painottaa sitä, miten suuri osuus tunteilla ja ”kätketyllä todellisuudella” oli jokaisen ihmisen tiedossa. Polanyi loi filosofiassaan käsitteen tacit knowledge, joka voitaisiin suomentaa ”hiljaiseksi tiedoksi”. Termi tacit tulee latinan sanasta tacitus, jolla on seuraavia merkityksiä: hiljainen, vaiti, puhumatta oleva, rauhallinen, äänetön. Mainitsematta, pohtimatta, käsittelemättä jätetty. Hiljainen, sanaton, salainen, huomaamaton. Polanyi tarkoitti tällä termillä sellaista tietoa, joka koko ajan vaikuttaa ihmisissä, vaikka sitä ei voida sanoin ilmaista tai muotoilla. Koivunen puolestaan määrittelee hiljaisen tiedon hyvin laajasti. Hänen mukaansa siihen kuuluu kaikki se geneettinen, ruumiillinen, intuitiivinen, myyttinen, arkkityyppinen ja kokemusperäinen tieto, jota ihmisellä on ja jota ei voida ilmaista sanallisesti. (Koivunen 1997: 76-79.)
Olen käyttänyt työskentelyssäni myös Savan ja Kataisen ajatuksia tarinallisuudesta. Heidän mukaansa tärkeitä kysymyksiä muistelutyössä ovat Kuka minä olen? Mistä tulen? Mitä toivon ja tarvitsen elämältäni? Mikä minun elämässäni on tärkeää ja olennaista? Mikä on minun elämäntarinani? Ajattelen, että vastauksia näihin kysymyksiin on mahdollista saada omaelämäkerrallisen työskentelyn avulla, jolla hapertuneet, unohtuneetkin kokemukset ja tunteet elävöitetään. Tarinan avulla elämämme tapahtumille ja niistä tekemillemme tulkinnoille muotoutuu keskinäinen yhteys. Tarinallinen identiteetti on ihmisen itsensä kertoma kertomus siitä, kuka hän on. Se, mikä meidän elämässämme on olennaista, rakentuu suhteissa toisiin ihmisiin, kohtaamisissa ja keskusteluissa toisten ihmisten kanssa. Persoonallisuus on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa hahmottunut oma tulkintamme itsestämme ja elämästämme. Identiteetti saa muotonsa kaikessa siinä, mitä ja miten ihminen kertoo itselleen ja muille itsestään ja elämästään. Tämä työstäminen tapahtuu erilaisten itseilmausten, kuten käsitöiden ja taiteen, välityksellä. Myös kertomatta jättäminen on itseilmauksen muoto. Omaa elämää voi hahmottaa myös toisten kertomilla tarinoilla. Elämäämme rakentuu juuri meille ominainen käsikirjoitus, elämämme perustarina. Toistamme sitä ja samalla teemme siitä erilaisia muunnelmia, joiden sisältö ja tunnelataus vaihtelevat. (Sava & Katainen 2004: 24-26.)
LÄHTEET
Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina 2006: Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä. Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toimittajat Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Hohenthal-Antin, Leonie 2009: Muistot näkyviksi. Muistelutyön menetelmiä ja merkityksiä. PS-kustannus, Jyväskylä.
Katainen, Arja & Sava, Inkeri 2004: Taide ja tarinallisuus itsen ja toisen kohtaamisen tilana. Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Toimittajat Inkeri Sava ja Virpi Vesanen-Laukkanen. PS-kustannus, Jyväskylä.
Koivunen, Hannele 1997: Hiljainen tieto. Otava, Helsinki.